Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa ja poskea.
»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti… Kylläpä sinulla, äiti, on hieno hipiä!…»
TOINEN LUKU.
Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi, purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.
Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen, lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan; sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja, voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan, voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.
Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan. Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus. Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin: artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen, joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä, kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä, nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti — mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät; eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon, että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä, he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni, turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen olentoon.
Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:
»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»
»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly. »Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen luoksensa… Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin luo… Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta… On ollut kysymys siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti. Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti. Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät. Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita. Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä isäksi… Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo. Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?…»
Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.