»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.
Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa. Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon. Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly, juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä, ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä sisään:
»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»
Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen luokseen ja suuteli häntä:
»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»
»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen toimeen unettakin.»
Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana, samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen, ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä, ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa, lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän, ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias — seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen, sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen- jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.
Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua, hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan hänen herätessänsä.
Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.
»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»