»Ettekö edes isoäidin luona?»
»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä häiritsemään ihmisiä onnellansa.»
»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.
»Enköhän…»
»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita; ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä. »Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen… Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä. Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi, minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»
»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä…»
»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä: hyviä tuttavia ja ystäviä… Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi. Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin. Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on… on…»
»Mikä, isoisä?»
Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:
»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien kanssa…»