»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»
»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa tärkeämpiä asioita.
»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»
»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan, asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä…»
Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja vakavammaksi.
»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista alhaalla?»
»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole ruokahalua…»
Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.
»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»
»Hetkeksi, luullakseni… Rouva Dercksz'in luo…»