»Isoäidin luo…»
»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä… vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa…»
Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena, ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen. Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.
»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika…»
KOLMAS LUKU.
Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa, kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:
»Vanha herra, kaikesta päättäen.»
Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä, antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin. Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna», hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut alakerran huoneisiin.
Vanha rouva odotti häntä.
Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.