Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin epämääräinen:
»No, Ottilie?… Ulkona tuulee… Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime aikoina… Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös… Minä voin hyvin, oikein hyvin, niinkuin näet…»
Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset hansikkaat.
»En ole tavannut sinua suurten uutisten jälkeen», sanoi rouva Dercksz.
»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään…» He olivat molemmat ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän olisi sadan vuoden vanha… Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä, tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa, pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille, kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella, selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö, johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.
Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.
»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.
Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt, hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.
»Kauniita astereita vastapäätä olevassa puutarhassa», sanoi Takma.
»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi niiden siellä olevan.