Ja vuorossaan hän tarttui nyt Daan Dercksz'in takinnappiin kiinni.
»Mitä sinä olet kuullut?»
»Olen kuullut kaikki», Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa.
Tiedän… tiedän kaikki.»
»Sinäkö tietäisit… kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?…
Mitä… mitä sinä tiedät?»
»Äidistä… äidistä… Takmasta… ja…»
He seisoivat tuijottaen toistensa kauhistuneisiin silmiin.
»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut hänelle edellisenä päivänä…»
»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä
Jumala! Tiedätkö sen? Minä… minä en ole koskaan sanonut sanaakaan.
Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha… vaan en ole… en ole
koskaan sanonut sanaakaan.»
»Ei, sinä et ole koskaan sanonut mitään… mutta äidin baboe…»
»Ma-Boetenko?»