Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.
Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä. Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä, korkeassa tuolissaan…
»Roelofsz», sanoi Daan Dercksz,
Hän oli päätä lyhempi tohtoria; hän tarttui kiinni tohtorin liivinnappiin.
»Niin-niin», sanoi Roelofsz. »Mitä nyt, Dercksz?»
»Roelofsz… minä olen kuullut siitä.»
»Mistä?» huudahti tohtori, kuurona.
»Kuulin kaikki… Intiassa.»
»Mitä?» huusi tohtori, ei enää kuurona, mutta pelästyneenä.
»Olen kuullut kaikki, ihan kaikki… Intiassa.» Tohtori katsoi toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.