Takma nyökkäsi myöntyvästi.
»Saat kyllä, lapseni», sanoi hän tarttuen Inan käsivarteen.
Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?
Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä — Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen, joka oli lyhyt ja ontuva.
»No, Roelofsz», sanoi Daan Dercksz, »hauska nähdä sinua jälleen.»
»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi Hollannissa!… Hyvä-hyvä, se on pitkä aika… Me tulemme vanhoiksi, tulemme vanhoiksi… Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana… Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat nähdä… Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä, niin-niin…»
»Niin», sanoi Daan Dercksz, »äiti ei ole suuresti muuttunut.»
»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä; hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä…»
»Ja Takma myöskin…»
»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin… Hyvä-hyvä, me vanhenemme kaikki… minäkin, niin-niin, minäkin…»