»Hän näki… Dercksz'in; hän näki… sinun isäsi!…»
Keittiössä kissa naukui peloissaan.
KUUDES LUKU.
Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten. He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla, väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti ihastuneita kirjeitä kotiin.
Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä, kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella, Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa… jolleivät nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.
Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa, lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli lukenut ne hänelle ääneen.
Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut, ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä. Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään; papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.
»Hän nukkuu», tuumi täti mielessään.
Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin vanha, niin kovin vanha…
Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut; molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään, hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa sanomalehden neljä sivua.