Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan, samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! — lyhyessä takissaan.
Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin kaukaisuuteen… Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.
Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.
Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.
»Vanha herra on kuollut!» huusi Adèle täti nyyhkyttäen.
Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat nyt aivan yksin.
»Mitä me teemme, neiti?»
»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»
Tyttö läksi itkien.
»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään, mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra vuoteeseen ja riisutaan hänet…»