»Lähetänkö hakemaan tohtori Thielens'iä luoksesi?»
Harold Dercksz pudisti päätään:
»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin, mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota…»
Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja hän veti yhä syvältä henkeään… Vanha herra oli kuollut… Vanha herra oli kuollut… Vihdoinkin!… Tuo hirveä näky kulki yhä hänen ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin… Oi, miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena, sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin myöhään, baboen kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen, mantrille… Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa. Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta, jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että äitiään…
»Iske häneen; mielemmin hän kuin sinä!»
Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan, ikkunaverhojen punertavassa valossa?… Hän, Harold Dercksz, oli toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa… jotta tuo hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin… Hän oli toivonut sitä; ja nyt… nyt vanha herra oli kuollut!
Harold Dercksz hengitti jälleen:
»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me voi kertoa sitä äidille… Ajattelehan miten vanha hän on…»
»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata häneltä vanhan herran kuolema … Mahdotonta sitä on salata tohtori Roelofsz'ilta… mutta se on oleva kova isku hänelle.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Oletko sähköttänyt Ottilielle?»