»En, lapseni, minulla on vain tavallista enemmän tuskia… Ei se tee mitään, ei yhtään mitään… Onko tohtori Roelofsz todellakin kuollut?»
Hän näki silmiensä edessä tuon onnettoman rankkasateisen yön: näki itsensä pienenä kolmentoista-vuotiaana poikana, näki noiden kolmen muodostaman ryhmän kantavan ruumista ja kuuli äitinsä huutavan:
»Oi, hyvä Jumala, ei, ei jokeen!»
Seuraavana päivänä tohtori Roelofsz oli tutkinut isän ruumista ja todennut, että kuolemansyynä oli hukkuminen.
»Onko tohtori Roelofsz kuollut?» toisti hän jälleen.
»Tietääkö äiti sen?»
»Ei vielä», sanoi Daan Dercksz. »Harold, sinun pitää sanoa se hänelle.»
»Minunko?» sanoi Harold Dercksz hätkähtäen. »Minunko? En voi sitä tehdä… Sehän tappaisi äidin… Enkä minä voi ottaa äitiäni hengiltä…»
Ja hän tuijotti eteensä.
Hän näki Sen taaskin edessään…