»Kaikkien meidän on kuoltava», hän mutisi. »Mutta se on kova isku äidille.»
»Me keskustelimme juuri, setä, kenenkä tulisi ilmoittaa se hänelle», sanoi Ina. »Tahtoisitko sinä sen tehdä?»
»En kernaasti», sanoi Anton Dercksz äreästi.
Ei, he saisivat keskenään sopia siitä: hän ei ollut oikea henkilö välittämään ikäviä asioita, jotka eivät liikuttaneet häntä. Mitä koko asia koski häneen! Hän kävi kerran viikossa tervehtimässä äitiään: se oli hänen pojallinen velvollisuutensa. Muuten hän välitti viis heistä kaikista!… Ilmankin Stefanie oli viime aikoina kiusannut häntä aivan liiaksi, koettaen kehottaa häntä testamenteeraamaan rahansa kummilapselleen, van Welyn pikku Nettalle; mutta hän ei aikonut tehdä mitään sellaista: mielemmin hän heittäisi rahansa katuojaan. Haroldin ja Daanin kanssa, joilla oli yhteiset liikeasiansa Intiassa ja jotka sen johdosta olivat läheisiä ystäviä, ei hänellä ollut koskaan ollut mitään tekemistä: he olivat aivan vieraita hänelle. Inaa hän ei voinut sietää, varsinkaan sen jälkeen, kun d'Herbourg oli auttanut hänet pälkähästä, johon hän oli joutunut pienen pesijätytön vuoksi. Hän ei välittänyt vähääkään koko joukosta. Hän tahtoi vain istua kotona polttaen piippuaan ja lukea ja kuvailla mielessään hauskoja, kiihottavia tapahtumia, jotka olivat sattuneet joskus muinaisuudessa… Mutta siitä ei kellään ollut aavistustakaan. Ne olivat hänen salattuja puutarhojaan; siellä hän istui yksin, savuun kietoutuneena, joka täytti hänen huoneensa, nauttien ja hekumoiden salaisista ylellisyyksistä. Koska hän oli tullut niin vanhaksi, että hän joskus saattoi antaa myöten kiusaukselle ja tehdä itsensä syypääksi sellaisiin ajattelemattomiin tekoihin kuin tuo pesijätytön juttu oli, niin hän tahtoi kernaammin olla alallaan savupilviensä keskellä ja loihtia silmiensä eteen nuo salaiset puutarhat, joiden portteja hän ei koskaan avannut ja jonne ei kukaan vieras voinut seurata häntä. Ja niin hän naureskeli salaisen tyytyväisenä kaivautuen yhä enemmän omiin ajatuksiinsa mitä vanhemmaksi hän tuli; mutta ääneensä hän ei sanonut muuta kuin toisti vain entiset sanansa:
»En haluaisi kernaasti… Se on kovin surullista… Eikö kukaan muu ole ylhäällä paitsi Stefanie? Siinä tapauksessa minäkin voin mennä sinne, Anna…»
Hän alkoi kiivetä portaita ylös…
Tiesiköhän Anton setä mitään, tuumi Ina yhä kiihkeän uteliaana. Hän oli aina niin äreä, itseensäsulkeutunut; varmaankin hän piti tietonsa ominaan. Menisiköhän hän kysymään häneltä? Ja sillä välin kuin hänen isänsä, istuen tuskissaan tuolillaan, yhä neuvotteli Daan sedän kanssa, kenenkä heistä olisi kerrottava vanhalle rouvalle, että tohtori Roelofsz oli kuollut, Ina kiiruhti Anton sedän jälkeen — Anna oli vetäytynyt taas keittiöön — ja kuiskasi:
»Sanohan, setä? Mitä on tapahtunut?»
»Tapahtunut? Milloin?» kysyi Anton.
»Kuusikymmentä vuotta sitten… Sinä olit silloin viidentoista-vuotias poika… Jotain tapahtui silloin…»