Anton Dercksz katsoi häneen hämmästyneenä:
»Mistä sinä puhut?» hän kysyi.
»Jotakin tapahtui», toisti Ina. »Sinun täytyy muistaa. Jotakin, jota isä ja Daan setä tietävät, jotakin, jota isä on aina tiennyt, ja jonka vuoksi Daan setä tuli Hollantiin…»
»Kuusikymmentä vuotta sitten?» sanoi Anton Dercksz.
Anton katsoi Inaa silmiin. Inan äkillinen kysymys oli antanut niin kovan iskun hänen aivoilleen, jotka aina vain pyörivät hänen itsensä ympärillä, että hän äkkiä näki edessään menneisyyden, kuudenkymmen vuoden takaa, ja muisti aina olettaneensa, että jotakin oli ollut olemassa hänen äitinsä ja Takman välillä, jotain, jota he salasivat toisilta. Hän oli tuntenut sen joka kerta kun hän kerran viikossa lähestyi kauhun vallassa ja epäröiden äitiään ja näki vanhan Takman istuvan häntä vastassa, kohoavan hermostuneesti pystyyn, heittävän niskojaan ja ikäänkuin kuulostavan jotakin… Kuusikymmentä vuotta sitten?… Jotakin oli aivan varmaan tapahtunut silloin. Ja hetkellisessä selvänäköisyydessään hän miltei näki tuon tapahtuman, arvasi sen läsnäolon, paljasti isänsä kuoleman kuusikymmentä vuotta sitten, vaistomaisesti aavisti totuuden herkällä vaistollansa — sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan — mikä on ominaista vanhalle miehelle, joka, niin turmeltunut kuin hän olikin, oli terästänyt henkisiä voimiaan ja usein arvannut oikein menneitä asioita.
»Kuusikymmentä vuotta sitten?» hän toisti katsoen Inaan vetisine silmineen. »Ja mitä se olisi voinut olla?»
»Etkö sinä muista?»
Ina oli aivan mieletön uteliaisuudesta; hänen silmänsä kaivautuivat Antonin silmiin. Tämä tuskin tunsi häntä nähdessään hänet tällaisena, ilman tavallista väsynyttä ilmettään; hän ei voinut sietää Inaa ja hän vihasi d'Herbourgia, ja niinpä hän sanoi:
»Mitäpä minä muistaisin? No, jos oikein ponnistan ajatuksiani, niin muistan ehkä jotain… Olet oikeassa: olin silloin viidentoista-vuotias poika…»
»Muistatko» — Ina kääntyi ja katsoi alas käytävään ja arkihuoneen avonaisesta ovesta sisään, missä hän näki isänsä kumaraisen selän — »muistatko … isoäidin baboen?»