»Tietysti», sanoi Anton Dercksz, »hänet minä kyllä muistan.»
»Ma-Boetenin?»
»Se oli hänen nimensä, sen tiedän.»
»Tiesikö hän mitään?»
»Tiesikö hän mitään? Luultavasti, luultavasti… Kyllä minä luulen, että hän tiesi…»
»Mitä se oli, setä? Isä on niin masentunut: en kysy uteliaisuudesta…»
Anton irvisteli. Ei hän tiennyt; hän oli vain arvannut jotakin tuona lyhyenä hetkenä, ja oli epäillyt aina, että hänen äitinsä ja Takman välillä oli tapahtunut jotain, jota he yhdessä salasivat odottaessaan, odottaessaan. Mutta hän irvisteli mielihyvästä, koska Ina halusi sitä tietää ja koska hän ei saisi sitä tietää, ei ainakaan hänen kauttaan, miten paljon hän kuvittelikin hänen tietävän. Hän irvisteli sanoessaan:
»Rakkaani, on asioita, joita on parasta olla tietämättä. Ei ole hyvä tietää kaikkea, mikä tapahtui… kuusikymmentä vuotta sitten…»
Ja hän jätti hänet, astui hitaasti portaita ylös tuumien, että Harold ja Daan tiesivät, mikä tuo salaisuus oli, tuo salaisuus, jota äiti ja Takma olivat vuosikausia säilyttäneet… Tohtorikin oli sen tiennyt, kaikesta päättäen… Tohtori oli kuollut, mutta äiti ei tiennyt sitä vielä… ja äiti säilytti nyt yksin tuon salaisuuden… Mutta Harold tiesi, mitä se oli, ja Daankin tiesi, mitä se oli… ja Ina koetti ottaa siitä selkoa…
Hän irvisteli portaitten yläpäässä ennenkuin hän astui äitinsä huoneeseen ja kuuli Stefanien hyvästelevän äänen sisältä.