»Minä», tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta. Niin kauan kuin he vain antavat minun olla rauhassa piippuineni ja kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta… vaikkapa käynkin kerta viikossa äitiäni tervehtimässä… Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa… mutta minun asiani se ei ole.»
Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen luokseen kauhun vallassa…
KYMMENES LUKU.
Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika, hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää asia salassa.
»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn. »Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan… ja nyt vielä tämä lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»
»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»
Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut mennä yläkertaan.
»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle… tohtori Roelofsz'ista.»
»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.
Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.