Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin, Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.
Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä… Oi, hän oli kovin liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli, ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia; vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.
Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset, sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:
»Vanha Takma on sairas.»
»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.
Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:
»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»
»Kyllä hän paranee jälleen…»
»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos…»
»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti…»