Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan… Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie myöskin; ja Inakin… Adèle Takma oli lähtenyt pois.
»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»
»En, kuka?»
»Tohtori Roelofsz.»
»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä… en ole nähnyt häntä kahteen viime päivään.»
»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se on kovin surullista mutta…»
Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:
»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.
»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän istui vain suorana tuijottaen eteensä.
»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.