Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan…
»Äiti, äiti, mikä sinun on?»
Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.
»Tuossa… tuo-tuossa!» hän änkytti. »Tuossa!»
Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten, ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti… Ottilie soitti kelloa kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika, hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös. Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin, ettei se ollut tarpeen…
Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen seisoessaan siinä… Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin hitaasti…
Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä tajunnassaan, hän sanoi:
»Makuulle!… Makuulle!…»
Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen sydämensä oli nähnyt ja… hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile — mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut…