»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä, »kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin — emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti… Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri ja synkkä ja vanha… Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee… niin, puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä, ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt… Nyt kun Hugh on hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh. Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin… Ei puhuta siis yhteisestä kodista mitään… Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas ulkomaille, takaisin Italiaan?… Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli niin hauska tehdä yhdessä työtä… Me olimme siellä onnelliset, eikö totta, Elly?»

Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan, turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen. Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly, lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää, mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä, epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti; sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin. Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa, hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan, kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot karkottivat Mediciläiset pakosalle…

Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi, palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä… samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan… Sitä paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä, Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa… Kunpa olisi saanut kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita, sillä Elly oli kerta sanonut:

»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»

Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa, hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat jotakin oikein hyvää aikaan… Mutta Lot tunsi, että haluttomuus, vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa, ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta ilmi surunsa syvyyttä… Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru, jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa, kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut. Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään päämäärää… Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja hän ikävöi lasta… Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi, ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan: hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota hänen luontonsa vaati!… Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen…

Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan, mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu järjestää sijaisen välityksellä.

»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy keskustella kuin järkevät ihmiset… Palaammeko Italiaan, Elly?»

»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea…?»

»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on ohitse?»

Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään: Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain… Ja Ellyn oli äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: