»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»
»Ja minä sinusta, Elly rakkahin… Rakastan sinua enemmän kuin mitä koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö… Katsos, me emme koskaan ole sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä… Ja se johtuu siitä…»
»Mistä, Lot?»
»Siitä etten voi tehdä… niin paljon kuin sinä toivoisit?… Me työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan heitettyä… sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä… Mutta tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun kykyni aina on ollut… Ota se sellaisena kuin se on…»
»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani…
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»
»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne tulevat seuraamaan toinen toistansa…»
»Niin, tee se.»
»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»
»Tietenkin minä olen.»
»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»