»Kello yhdeksältä… Parisiin.»
»Minä tulen saattamaan sinua…»
»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.
Hän suuteli Steyniä.
Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:
»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut rukoukseensa että… Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja… englantilainen veljenne!…»
»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä jälleen…»
»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.
Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.
Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin Ottilien rakkauden jäännös elämästä.