»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?…» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!… Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään…»
»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»
»En, äiti, en… Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta… Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen…»
Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset; ne katsoivat äitiin ja veljeen… Äiti ei kiinnittänyt huomiota pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen. Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä silmissään… Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle olemassakaan… tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään… Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista kolmesta miehestään… Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin? Mitä merkitsi satatuhatta guldenia… Hughille? Ja kun nuo satatuhatta olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti rukasta… Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!…
»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.
Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto… Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha nainen, hermostunut vanha nainen… Kunpa olisi pitkä, hartias, terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta! Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt kuin vanha, hermostunut akka!
»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»
»Ja Elly… on sinun näköisesi», sanoi Hugh.
»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.