Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin hitaasti, mutta tyynesti… Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä… Kello soi alhaalla.
»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»
Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi… Hän muisti vallan hyvin, että Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta… Hän, äiti ei tiennyt että Thérèse tiesi: hän oli unohtanut, täydellisesti unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut houraillen tyttärensä sylissä… Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen lapsensa eivät sitä tienneet… Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia. Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli kärsinyt… Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi miten oli rukoiltava, rukoili…
Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi huokuen viimeisiä hengenvetokaan… Ottilien nyyhkytykset ja vanhan rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta… Ulkona vesi tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.
KAHDESTOISTA LUKU.
»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!… Kuulkaa… kello soi!… Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa oven!…»
Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold, Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas. Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja kuiskasi Haroldin korvaan:
»Harold… Harold… mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee rauhallisesti… kaikesta päättäen…»
Niin, hän kuoli rauhallisesti… Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin Harold oletti: ei kukaan… ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja Daan… Tuo kauhea asia… Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se häipyi yhä kauemmaksi!…
Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa! Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli tuijottanut häntä silmiin… Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa…