Hän nyökkäsi.
Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä… Hän tuumi, että hänen äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä… Kovin vähän hän jättäisi jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.
Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.
Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa…
Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin, joskin nuorempana…
Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme. Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua, ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan nopeammin ja raskaammin… Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:
»Thérèse… Thérèse…»
»Niin, äiti…»
»Thérèse… Thérèse… rukoile…»
Hän risti itse kätensä.