»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika… Sääli todellakin. Minä pidän Steynistä…»
»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia sen varjoja.
»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme aina omistaneet toisemme… Kun Lot menee naimisiin, niin meidän lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»
»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta hämärissä.
»Ei täällä ole ketään; me voimme puhua aivan vapaasti.»
»Ei, täällä ei ole ketään…»
»Luulitko, että joku oli huoneessa?»
»En, en tällä kertaa… Joskus…»
»Mitä?»
»Joskus… tiedätkös… luulen, että joku on täällä.»