»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät, rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut kuolonuneen.
Thérèse oli polvillaan vuoteen ääressä…
KOLMASTOISTA LUKU.
Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä, että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa mukava huone koko talossa… Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin…
Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta, hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä, hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello. Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.
Ottilie astui sisään tuskallisena:
»Oletko hereillä, Lot?»
»Olen, äiti.»
»Oletko nukkunut?»
»Olen, olen oikein hyvissä voimissa.»