»Oletteko riidelleet, onko hän lähtenyt pois, onko Elly lähtenyt pois?»
»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me ole riidelleet… Elly lähtee sotaan.»
»Sotaanko?»
»Mukdeniin. Hän liittyy Punaiseen Ristiin Pietarissa.»
»Ellykö?»
»Niin.»
»Hyvä Jumala!»
»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin… Me keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen… Hän hoiti ennen köyhiä sairaita, tiedätkös… Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo… jota vastoin minä olin vähällä pyörtyä!… Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän antautuu kokonaan tehtäväänsä… Katsos, hän on nyt kerran sellainen, isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa… Kullakin meistä on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta. Aldo ja Ottilie ovat oikeassa… Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin laillisesti vihityt, on hän vapaa… Minä vain…»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten.
»Minä surin, kun hän läksi pois… sillä kuka tietää miten pitkäksi aikaa… Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen… ja kaipaan häntä, nyt kun hän on ollut minun omani.»