»Kirotut naiset!», huudahti Pauws.
Lot tarttui isänsä käteen:
»Älä sano niin, isä…»
»Nuo kirotut naiset!» huusi Pauws. »He ovat kaikki… he ovat kaikki…»
Hän ei löytänyt sanoja.
»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'… Kukin heistä on erilainen… samoinkuin mekin… Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'. Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja kaunista… kauniimpaa ja parempaa kuin minä… Katsohan, lue hänen kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»
»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas…»
»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi, että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä…»
»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä, kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»
Lot löi kätensä yhteen: