Vaan ei… ei… kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat vierineet… Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä käsittää… Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti… Hän oli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta sitten…
Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin, hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran vierashuoneen oven takaa!… Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista… ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon, nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä… ja sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään…
NELJÄSTOISTA LUKU.
Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse, meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine läikkineen…
Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut, istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa: he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.
Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen, itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.
Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!…
Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa. Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa kaukaisuudessa… Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta, Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta… Niin, Steyn oli, heidän syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä kuunnellut kaikkea: nyt Lot tiesi… ja luuli, että hän yksin tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä… Miten kauheita nuo entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan… odottavan… odottavan… Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli tapahtunut… Nyt he kumpikin olivat kuolleet… Miten hirveää tulla niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!… Ja tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä, yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona: vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan niin hitaasti!… Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi… Oi, hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa; hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi; hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina, tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:
»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?… Onhan se mahdollista, että kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään… en edes Steynille… sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita… sillä Elly on oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi, jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi… olevansa vailla päämäärää… vailla päämäärää…»
Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!… Älä anna hänen vuosikausia tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan, hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi ja ihaili niitä!