»En.»
»Mutta… sinullahan oli tapana kuulla häntä?…»
»Niin… minulla oli tapana kuulla häntä… Minun kuuloni oli erittäin hyvä ja tarkka… Se oli vain hallusinatsioni… Minä kuulen usein hänen äänensä… Älkäämme puhuko siitä… Me olemme molemmat niin vanhat, niin vanhat, Ottilie… nyt hänen on täytynyt jo antaa meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi. Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän on varmaankin jo antanut meille anteeksi… Nyt me seisomme kumpikin haudan partaalla.»
»Niin, pian se aika tulee. Minä tunnen sen.»
Mutta Takman ystävällisyydellä ei ollut rajoja:
»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»
Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.
»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»
»Tänä talvenako?»
»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»