»Ei kuolemaa. Vaan… häntä!»
»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»
»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»
»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»
Vanha herra puhui kiihkeästi.
»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.
»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»
»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että hän kuolemani jälkeen syyttää minua.»
»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»
»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun… Voi, noita silmiä!…»