»Sh, Ottilie!…»
»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja tuijotti minuun. Vuosikausia… Ehkä se oli hallusinatsioni… Mutta minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton… en peloissani… vuosikausiin: ei kellään ole siitä aavistusta. Malaijilainen baboe [lastenhoitajatar]…»
»Ma-Boetenko?»
»Niin… En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää sen. Hän on kuollut, luullakseni.»
»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.
»Niin… hän tietää… mutta…»
»Hän on aina ollut vaiti!…»
»Hän on… tavallaan… osallinen…»
»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti… Me olemme tulleet hyvin vanhoiksi… Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin minäkin… Sinä olet aina ollut liian haaveileva…»
Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä niinkuin tavallisesti.