»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!… Nyt kun kuolema on lähellä… pelkään Jumalaa!»
»Ottilie!»
»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika… Oi, Jumalani, voisiko olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»
»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä… ja minä… eikä Roelofszkaan — jollei Jumala… jollei hänkin olisi antanut meille anteeksi.»
»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein… tulee tänne ja seisoo tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi tulitikaria: tällä tavalla!…»
Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran silmien eteen.
»Minä… minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me kestämme rangaistuksen… niin meidät armahdetaan.»
»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi… oi, miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti… Jos olisin ollut katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni…»
»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»
»Eivätkö todellakaan? Minä luulin… Luulin, että katolinen pappi voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä… ja puhdistaa sielun ennen kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme…»