»Mitä sinä tarkoitat, Ottilie?»
»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»
»Sinä liioittelet, Ottilie. Ei, he eivät peri kaikkea tuota.»
»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä hänen seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat… Olisi ollut parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet toisen veren, toisen sielun… He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi…»
»Vaiti, Ottilie, vaiti!»
»Rikoksentekijöitä.»
»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla? Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme liian vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»
»Niin, odottakaamme tyynesti.»
»Odottakaamme. Pian se tulee. Pian se tulee, sekä sinulle että minulle.»
Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta. Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.