Sitten ulko-oven kello kilahti.
NELJÄS LUKU.
Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa; hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä oli muuttunut mielikuvitteluksi… Ominaista hänen luonteelleen oli ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies. Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja, samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia nautintoja.
Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui. Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset — vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta, palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä, jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa, missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman, vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään… Seuranainen ei ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä kukaan tullut käymään.
Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa, äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa, että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi. Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat. Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä, laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa. Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen. Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset, tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen… Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se saattoi olla?… Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille. Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia? Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin. Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet, että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen äiti ajatteli näitä vanhoja asioita… tai jollei hän ajatellut, niin tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?… Olkoon tämän asian laita miten hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.
»On ihana ilma ollakseen syyskuu», hän sanoi tervehdittyään.
Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset, käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka, jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen. Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa, aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta, joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi, niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen, että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla, jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista, herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä. Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt hänen lävitseen… No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä, oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.
Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi hän:
»Nyt kai lapset tulevat…»
Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun puhuvan Annan kanssa eteisessä: