»He kysyvät, eivätkö he vain rasita sinua liiaksi», sanoi Takma.
»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.
Anton Dercksz nousi, astui ovelle ja huusi:
»Tulkaa tänne, isoäiti odottaa.»
Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:
»Te aiotte siis mennä naimisiin; se on oikein.»
Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:
»Isoäiti…»
»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, onnelliset…»
Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset, lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin; hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä, vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa. Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta, muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi; ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää kuherruskuukautensa.