»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?…
Hyvä-hyvä, niin-niin… No, eipä täällä ole kovin lämmin!…»

»Onhan vasta syyskuu», sanoi Takma.

»Niin, sinulla on aina sisäistä lämpöä!…»

Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella häntäkin.

VIIDES LUKU.

Isä Dercksz ei ollut jättänyt paljon jälkeensä, mutta Stefanie de Laders, ainoa lapsi ensimäisestä avioliitosta, oli rikas nainen; ja syynä siihen, ettei äidillä ollut paljonkaan jäljellä ensimäisen miehensä omaisuudesta, oli se, ettei hän koskaan ollut osannut olla säästäväinen. Stefanie sitä vastoin oli säästänyt tietämättä itsekään minkä vuoksi, seuraten vain perittyä säästämistaipumustaan. Hän asui pienessä talossa Javastraatin varrella ja oli tunnettu hyväntekeväisyyspiireissä harjoittaen armeliaisuutta järkevästi ja säästäväisesti. Lot ja Elly tapasivat tädin kotoa: hän nousi tuoliltaan, joka oli visertävien pikkulintujen häkkien vieressä, ja hän itse muistutti jossakin määrin suurta, vanhaa lintua: hän oli lyhyt, laiha, ryppyinen, tepsutteli kuin lintu ja liikutteli iästään huolimatta lakkaamatta kapeita olkapäitään ja luisevia käsiään, hän oli hyvin ruma pieni vanha nainen, aivankuin pieni noita-akka. Hän, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, joka oli ollut vailla intohimoja ja tulta, oli vanhentunut koskemattomana itsekkäisyytensä kahleissa, ja hänen ainoa suuri pelkonsa, joka koko elämän ajan oli seurannut häntä, oli se, että hän joutuisi helvetin kauhuihin kuoleman jälkeen, joka kaikesta huolimatta lähenemistään lähestyi. Ja niinpä hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen ja oli vakuutettu siitä, että Calvin saattoi selvittää kaikki nuo asiat jokaiselle, sekä nykyisille sukupolville että tuleville; ja luottaen silmittömästi tähän uskoonsa hän luki kaikki näitä asioita käsittelevät kirjat, jotka hän vain saattoi saada käsiinsä, niinhyvin uskonnolliset lentokirjaset kuin tieteelliset teoksetkin, joskin jälkimäiset kävivät yli hänen ymmärryksensä ja edelliset herättivät hänen kauhuaan.

»Mikä yllätys, lapseni!» täti Stefanie de Laders huusi aivankuin Lot ja
Elly olisivat olleet kuuroja. »Ja milloin te menette naimisiin?»

»Kolmen kuukauden kuluttua, täti.»

»Annatteko vihkiä itsenne?»

»Tuskinpa vaan, täti», sanoi Lot.