»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä, että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»
Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt pojan velvollisuudet tältä viikolta.
»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh! Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan, kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! … Niin-niin, se merkitsee paljon, niin-niin… Ei, minä en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte? Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on nuori… Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien. »Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?… Voiko mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin, hyvä-hyvä!…»
»Minne te nyt menette, lapsi kullat?» kysyi Ottilie äiti.
»Stefanie tädin luo», sanoi Elly. »Ja ehkä eno Haroldin luo myöhemmin.»
Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin, koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt mitään. Tohtori puheli itsekseen:
»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut tuollainen sika!… Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!… Niin-niin, ehkäpä hän on sitä vieläkin!»
»Mitä te sanotte, tohtori?»
»En mitään, lapseni, en mitään… Minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, minä, joka olen itsekin niin vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan… kahdeksankymmenenkahdeksan!…»
Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman ikkunansa äärestä: