Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa, kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan, hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle, innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön… Sillä tavalla hänen rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen… Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle… Mutta tämä heikko, epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:
»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»
Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti jo ennustavan onnea…
SEITSEMÄS LUKU.
Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä, Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori, pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli yliopistossa, toinen kävi koulua.
Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle: hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö, josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? — perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi — sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen nonna [sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin, vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta. Parasta oli olla… koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen, joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa, joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.
Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä, joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten vuoksi.
Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti, mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin, äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin, Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon, oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa, rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton sedälle kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään, varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!…» Ja hän oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa, oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.
»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.