»Siis ensin Parisiin… ja sitten Nizzaan…»
»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin luona.»
»Thérèse tädinkö?»
»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona… Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä tervehtimässä?»
»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias näkemään taas Ottilien… Viimeksi näin hänet kuullessani hänen laulavan Brüsselissä.»
»Hänellä on taivaallinen ääni…»
»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»
»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään määrässä äitiä… Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa… Hän ei ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi… Siitä on nyt kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi… Minkähänlainen hän nyt on? Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa… Tiedätkö, miten hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat yhdessä… ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi… Luulempa melkein, että he yhä vieläkin ovat yhdessä… 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi Stefanie täti!… Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren onnensa… eikä pelännyt tarttua siihen kiinni… Oi, useimmat ihmiset epäröivät… ja hapuilevat!…»
»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile… emmekä epäile…»
»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»