»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma taide-ihanteesi!»
»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella; sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa… Taide ei tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä. Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat hyvinkin pikkumaisia.»
»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin…»
»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille, jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä — muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä. Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja romaaninkirjoittaja.»
»Oi ei, Lot!»
»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet, ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly. Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina. Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan, on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti… En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen ihanteeni…»
»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»
»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen… niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa; ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme, niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa: toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia…»
»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»
»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly, ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi Raphaelia ja Leonardoa.»