»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä: se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!… Kävellään vähän matkaa, jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt rupea satamaan… Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»
He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.
»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö sinusta ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä päivältä?…»
»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.
Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan, mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:
»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään… eikä voi estää tätä kaikkea millään tavalla!… Kun pukusi vanhentuu, ostat uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt, ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan… Ja sitten tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina maahan… Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut vapisemaan kauhusta… Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo eläneet elämänsä… oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen, muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»
»Sanotaan, että isoisä…»
»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja… Nuo vanhat ihmiset: kukapa sitä uskoisi, kun heidät nyt näkee!… Kuka voisi olettaa rakkautta… intohimoa… noissa vanhoissa ihmisissä!… Varmaankin he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat heidän välillään… Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat, mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen… Kukapa tietää, ehkä se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla aihe romaania varten…»
»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»
»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan tulla… liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu lukisi romaaneja?»