»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla kädellään oletuksen luotaan.
»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.
Pojat tulivat huoneeseen.
»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta sitten!» jatkoi d'Herbourg.
»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.
Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan, Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä: kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut, mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa…
Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi, laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen… Joskus ne katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen; epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan silmiensä ohitse… Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.
Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä… Ne kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen… miksikä ne eivät kulkeneet nopeammin?… Siitä saakka kun hän oli ollut pieni, kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa, ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään… Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista… täyttä totta…
* * * * *
Yksinäinen pasangrahan [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa: hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.