Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:
»Baboe, tule tänne!…»
Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.
»Baboe, baboe, tule tänne!»
Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.
»Baboe!…»
Hän ei ole siellä.
Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista ja aikoo jälleen huutaa baboe'a… mutta hän kuuleekin ääniä, kuiskailua takaverannalta… Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi… Ei, he eivät puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee baboe'n äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä tekemästä… Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä, häntä paleltaa… Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan kaupungissa… Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?… Aluksi häntä pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä itsekään miksi… Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?… Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa. Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä, takaveranda on pimeä…
»Sh, baboe, voi hyvä Jumala, sh!… Hiljaa, hiljaa… Jos nuori herra kuulee!…»
»Hän nukkuu, rouva…»