Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet…
Poika kuulee äitinsä huutavan.
»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»
»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»
»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. Baboe, tarttukaa toiseen jalkaan!»
»Lattialla on verta…»
»Pyyhkikää pois.»
»Heti, rouva, voi, heti!… Ensin jokirantaan…»
»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»
Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee! Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret sortuisivat… ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin… jotain, jota äiti, herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä, mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia tapahtumia… Ketä he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?