Nyt poika ei kuule enää ääniä… Nyt he ovat kadonneet puutarhaan… Kuuleeko palvelija?… Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja palvelijaa kuulemasta mitään… Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin saavista kaataen… Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää… Se on verta, tahmeaa verta…
Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään… Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!… Hän hiipii takaisin keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle… Nyt hän näkee lattiallakin punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa… ja sen terä on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään, oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!… Isän huoneeseen:
»Isä, oi, isä, oi isä!»
Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä ei ole hänen luonaan.
Hän avaa isän huoneen oven:
»Isä, oi, isä, oi, isä!»
Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei ole siinä enää. Missä hän on?… Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana, verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten kantoivat isää… isää! Hän on yksin koko talossa… isä on kuollut, ja he kantavat häntä jokirantaan… Hän näki Sen… Hän tulee aina näkemään Sen… Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee… Miten kauan sitä kestää? Miten kauan sitä kestää?… Puolen tuntia, kolmeneljännestä… Hän kuulee baboe'n palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan ja Ma-Boetenin mutisevan:
»Sh, rouva, sh!…»
»Varmaankin meidät on nähty!…»
»Ei, täällä ei ollut ketään… Ajatelkaa Harold herraa, rouva!…»