»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta. Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon, että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun kerran.»
»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä. Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken takana.»
»Onko se aivan varma?»
»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme velkaan Trevelleyn tähden… Lot, olen usein ajatellut eroa. En tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden, seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut rakkautta, ainoastaan himoa… Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta. Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja työstäni… nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän toisensa jälkeen… Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut…»
»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»
Mutta Steyn näytti vaipuneen taas välinpitämättömyyteensä:
»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan. Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi. Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»
»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen sinun tähtesi.»
»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi vanhentua… Tulehan tänne, Jack, lähdetään jaloittelemaan… Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida tehdä.»
Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin Hughille viisikymmentä puntaa.