Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti kirjoitelmaa Taiteesta, näyttäen toteen, että taide oli huvitusta ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää. Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota, sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen… Mutta kesken kirjoitustaan hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta sääli äitiä… Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä, joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen, sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis; hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään, luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä — hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet juosta melkein kuin villit… Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta; ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan nuorukaisen, valokuvaa:

»Lot, siitä on kahdeksan kuukautta, kun viimeksi sain suudella häntä!»

Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä, joka oli hänen poikansa.

Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta! Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin vanha kuin hän olikin!… Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä epätasaisuuksia!… Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta kuin menneisyyttä… ja etenkin rakkautta!… Stefanie täti puhui hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies, niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton: seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta… Onnettomien avioliittojen kirous… Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi… Harold eno, ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle. Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja… Täti Thérèse van der Staff oli kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin, että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi… Ja Lot'n oma äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!

Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin — avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista. Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt vanhoja ihmisiä, mutta… mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria, uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon? Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen… Hän hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän oli kosinut Ellyä?… Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä mennä naimisiin? Voisiko hän pelastua perheensä kirouksesta? Eikö Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai… oliko hän oikeassa ja Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?… Miksikä, miksikä mennä naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen, että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?… Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen… Ei ollut siis muuta keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies…

Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan. Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein häipyneet… Häipyivät yhä kauemmaksi… Ehättäisivätkö ne hänetkin, joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski, kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa, sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja sielun rappeutuminen kävi hitaasti… Oi, miten hirveää tulla yhtä vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista… Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi, ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!… Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!… Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava; niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään: hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn. Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori! Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs, niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen! Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli?

Hän astui huoneessaan eikä kuullut oven avautumista.

»Viisikymmentä puntaa on nyt lähetetty!»

Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.

»Oi!… Äiti!»